Ohjeet ja vinkit

Ohjeet ja vinkit
Ompeluohjeet ja -vinkit

Tee lapsen kanssa

Tee lapsen kanssa
Kototekoja lapsille

Sisustusteot

Sisustusteot
Koti

PÄÄTÖNTÄ MENOA

Vaaleanpunaisia tylliunelmia, auringonpilkkuja kikattelusta kippuraisilla kasvoilla, suloisen vienoja hymyjä. Lasten valokuvilla on suuri rooli erityisesti pukeutumiseen, muotiin ja käsitöihin liittyvissä blogeissa. Eikä ihme. Hengareissa riippuvien vaatteiden kuvaaminen ei ole järin inspiroivaa tai visuaalisesti kiinnostavaa. Oma lapsi on yleensä helposti ulottuvilla ja mikäpä olisikaan luontevampaa kuin kuvata lastaan hänelle varta vasten ommelluissa vaatteissa.

Bloggaavana äitinä olen pohtinut paljon lasten kuvien ja netin välistä suhdetta. Olen hapuillut oman sallivuuden ja kieltävyyden rajoja. Ajatuskulkuni nykyistä näkemystäni kohden sai alkunsa tartuttuani kiinni netin päästä ja purettuani sen auki kuin lankakerän konsaan. Riisuin netistä kaikki sen kylkiin liimatut käsitteistöt. Paljaaksi riisuttu netti ei näyttänyt enää erilliseltä saarekkeelta, vaan kaikelta siltä, minkä keskellä elämme. 


Netti on maapallo. Se on metro, rautatieasema, naisten vessa, pankin asiakasjono, sairaala, koulu, hampurilaisravintolan tilausjono, liian pitkäksi venähtäneen illanvieton pikkutunnit, lounastauko. Netti on aikaa, tilaa. Sinne ei ole pääsymaksua tai muitakaan rajoittavia tekijöitä. Sisääntuloaukko on helposti löydettävissä ja sinne pääsevät ihan kaikki.

Netti on ennen kaikkea julkinen paikka. Asia, joka on tavallaan itsestäänselvyys, mutta ei ehkä sitten kuitenkaan. Oman lapsen kuvan lisääminen blogiin tai Facebookiin käy helposti. Kynnys on teknisesti matala. Olisi paljon vaivalloisempaa ja kummallisempaa ripustaa lapsen kuva lähimarketin ilmoitustaululle tai lyhtypylvääseen. Onko kyse kuitenkaan lopulta yhtään eri asiasta? 

Haluaisinko minä, että omia lapsuuden aikaisia valokuviani lojuisi Senaatintorilla, Puijon tornin juurella, Eduskuntatalon portailla, Disney Worldissa Mikki Hiiren kotitalon edustalla, Eiffel-Tornin huipulla tai Harlemin kujilla? Osa ohikulkijoista tuskin kiinnittäisi kuviin mitään huomiota, mutta osa pysähtyisi. Miten suhtautuisin, jos lapsestani ottamani valokuva tipahtaisi vahingossa ratikan lattialle, josta joutuisi tuntemattomien käsien poimittavaksi, sujahtaisi vieraaseen povitaskuun aina aika ajoin esiin kaivettavaksi ja ihasteltavaksi?

Ompelu ja bloggaus ovat minun harrastuksiani. Onko minulla lupa hyödyntää lastani osana harrastustani? Vieväthän näyttelemistäkin harrastavat vanhemmat lapsensa osaksi joulukuvaelmiaan. Joulukuvaelma on yksi hetki. - Netti on ikuinen. Siinä on merkittävä ero.


Onko minulla lupa piirtää lapseni elämäntarinan hentoja viivoja paikkaan, jossa ne säilyvät kaikkien nähtävinä tarinan loppuun saakka? Voinko tehdä sen häneltä lupaa kysymättä – hänen vielä osaamatta sanoa kyllä tai ei? Ennen internetiä lasten valokuvia katsoivat yleensä vain lähimmät ihmiset: tutut, turvalliset ja rakkaat. Aiemmin kirjahyllyn kulmalla lojunut valokuva-albumi on nyt levällään pitkin maailmaa. Haluanko minä äitinä oikeasti, että lapseni ovat kohteita, joita katsellaan, arvioidaan tai pahimmillaan jopa käytetään  hyväksi jostain päin maailmaa? Haluanko, että lapseni edustaa isolle joukolle ihmisiä ainoastaan kuvaa? Ja ennen kaikkea: haluaako lapseni olla kaikkien vieraiden katseiden kohde?

Osa näistä seikoista on kärjistyksiä ja kauhuskenaarioita. Silti. Huolehdinhan fyysisessä maailmassakin siitä, ettei lapseni mene heikoille jäille, pukeutuu pakkasella riittävän lämpimästi ja tietää, ettei vieraiden ihmisten matkaan lähdetä – varjelen häntä kaikilta niiltä vaaroilta, joilta suinkin voin. Jos vain voin kutistaa lapseni elämää viistävät kauhuskenaariot mahdollisimman pieniksi myös netissä, sen myös teen. 

Vastattuani kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin kielteisesti, minusta tuli lähes totaalikieltäytyjä. Lastemme kuvia ei näy oikeastaan ollenkaan Facebookissa tai muissakaan kuvanjakopalveluissa. Omassa blogissani lapsistani on kyllä jonkin verran kuvia. Kaikki valokuvat on kuitenkin joko rajattu siten, ettei lasta voi tunnistaa tai kasvot eli lapsen persoona on peitetty. Enenevässä määrin olen kuitenkin päätynyt bloggaamaan itselleni tekemistä vaatteista edellä mainituista syistä johtuen. Näin bloginäkyvyys koituu vain oman pääni menoksi, jos koituu.

Tämän tekstin tarkoituksena ole syyllistää ketään. Vaikka oma linjani on melkoisen ehdoton, sinä ja kaikki muutkin tekevät omat valintansa. Silti tämä on mielestäni aihe, josta on hyvä keskustella. Missä menevät rajat: mikä on oikein, missä mennään jo lapsen oikeuksien kulmasta liian pitkälle?

Mitä sinä itse ajattelet tästä aiheesta?

5 kommenttia

  1. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä teksti! Itse olen pohtinut asiaa myös paljon ja päätynyt siihen, että en paljasta lapseni (enkä omia) kasvoja blogissani. Myös muissa kuvanjakopalveluissa julkaisen kuvia harvakseltaan ja vain lähimmälle piirille rajattuna.

    Toki blogikuvat olisivat nätimpiä, jos lapsen kasvoja ei tarvitsisi peitellä. Mielestäni lapseni yksityisyys on kuitenkin tässä kohtaa se tärkeämpi asia.

    VastaaPoista
  2. Olen pohdiskellut asiaa paljon. Sitten kuitenkin erilaisissa mainoksissa käytetään lapsia, ja niitä kuvia on pitkin poikin. Siis lapsimalleja. Katson tätä ehkä enemmän siltä kantilta. Eihän mun blogi mitenkään ole minkään firman katalogiin verrattavissa, mutta sama idea. Isommat lapseni osaavat ilmaista jo mielipiteensä, ja sille on syynsä että tyttö näkyy blogissa, keskimmäistä poikaa ei juurikaan. Se ei tahdo. :)

    VastaaPoista
  3. Amelia: Kiitos! Näinhän se on, että paljon kivemmalta blogi näyttäisi lasten kasvoilla höystettynä, mutta...

    Kätsä: Totta. Lähimpänä mainosmaailmaahan tämä homma on. Omaa lastani en kyllä niihin mainoskuvauksiinkaan lähettäisi. Ja blogien sekä muiden kuvanjakopalveluiden vuoksi tuo lapsikuvien volyymi alkaa olemaan jo melkoisen suurta - paljon enemmän kuin mitä pelkkä mainosmaailma imisi tarpeisiinsa. Mut kuten tuossa jutussa sanoinkin, niin nää on valintoja. Jokainen tekee omansa. :) Mielestäni tärkeintä on, että ihmiset tiedostavat riskit ja potentiaaliset kauhuskenaariot. Kun välillä tuntuu, että ihmisillä on varamoraali netissä toimista varten. Fyysisessä maailmassa toimitaan sitten ihan eri säännöillä eli useimmiten tiukemmin. Se on kyl jännä juttu.

    VastaaPoista
  4. Mä olen vissiin tiukkis joka paikassa, netissä ja livenä :D

    VastaaPoista
  5. Maailma on nykyisin usein aika päätön paikka ihan kaiken kaikkiaan. Tiukkismeininki on ihan paikallaan. :) Siis monissa muissakin asioissa. :)

    VastaaPoista

Jätä merkki käynnistäsi. Yksinpuhelu on tylsää... :)

Sisällön tarjoaa Blogger.