Muistan vielä ajan, jolloin ompelun aloittaminen tarkoitti
sitä, että raivasin ensin keittiön pöydän tyhjäksi ja puhtaaksi ja sen jälkeen
kannoin pöydälle ompelukoneen sekä saumurin. Levittelin kaavat ja kankaat. Ompelin,
kunnes koitti ruoka-aika ja kaikki edellä mainitut piti siirtää taas sivuun.
Sitten koitti yhtä joulua edeltänyt aika. Keksin, että
minäpä roudaan tähän meidän keittiön ja olohuoneen väliin kierrätyshuoneesta väliaikaisen
pöytälevyrakennelman, jotta saadaan kunnon jouluaskartelupöytä. Siinä istuimme
silloin 5-vuotiaan poikani kanssa monet illat ja askartelimme. Jossain
taka-alalla huokailin: voi, kunpa tämä voisi olla tässä aina. Mutta eihän se voinut.
Pöytä tukki koko olohuoneen ja keittiön välisen tilan ja teki pienestä keittiöstä
entistäkin ahtaamman.
Joku sisälläni huusi silloin kovaa ja määrätietoisesti: sinulla
on oikeus omaan rakkaaseen harrastukseesi! Niinpä sahasin pitkän pöytälevyn
lyhyeksi, järjestelin huonekaluja uudella tavalla ja sain kuin sainkin
keittiömme nurkkaan n. 70 cm leveän pöydän ja pikkuisen nurkan, jossa ompelukoneella
oli lupa olla käyttövalmiina koko ajan. Ai, että olin onnellinen!
Vuosien myötä pikkuruinen kässäilynurkkaukseni alkoi
kuitenkin tuntumaan ahtaalta ja väistämättäkin käsityöharrastamiseni alkoi
dominoimaan koko keittiön ilmettä. Lisäksi pienessä kodissamme käsityötarvikkeet
ja kankaatkin olivat hajasijoitellut sinne tänne. Ärsytti ja harmitti.
Viime joulukuussa muutimme viimein tilavampaan kotiin. Ei, ei minulla sielläkään ollut tiedossa omaa käsityöhuonetta, mutta kuitenkin selkeä oma tila paikasta, josta oli mahdollista saada ovi kiinni. Käsityötarvikkeita varten minulle oli varattuna yksi iso kaappi tarvikkeitani varten. Se riitti mainiosti.