Parhaimmillaan ompelu on vimmainen
Flow-tila: työn alla oleva kangas vetää puoleensa kuin magneetti.
Jokainen, pienikin vapaahetki täyttyy ompelusta. Jos ompelukoneellani olisi lauluääni, se kuulostaisi seireeniltä. Huumaava
laulu kaikuu korviini viekoittelevina sävelinä yli Pasta Bolognesen
porinan ja ”äiti, tuu pyyhkimään” -huutojen...
Pahimmillaan ompelu on kuin tukan harjaaminen vastakarvaan, kynsien ääni vasten liitutaulun pintaa tai amatöörin kävely pitkin trapetsia: yksi askel, pudotus, kaksi askelta, pudotus, asfaltti-ihottumaa, ylös ja lopulta pudotus takapuoli edellä maahan. - Nyt riitti! Vielä hetki sitten magneetin lailla puoleensa vetäneen kankaan napojen suunta on vaihtunut: imuvoima on muuttunut tympesävytteiseksi työntövoimaksi.
Kuulostaako tutulta? Toisinaan kankaan työntövoima on niin vahva, että koko ompelus päätyy lopulta kaapin perukoille: mahdollisimman kauas, katseen kantosäteen ulottumattomiin. Näin kävi tämän postauksen paidalle. Siitä on nyt melko tarkkaan vuosi aikaa, kun kävimme mieheni kanssa hakemassa hänelle Eurokankaasta paitakankaita. Piti ommella oikein useampikin. Muutaman T-paidan ommeltuani ryhdyin ompelemaan tätä paitaa. Visio oli selvä, mutta heti alkumetreiltä tuntui siltä kuin joku olisi uittanut kangasta hunajassa. Jotenkin tahmeaa. Ei vain suju. Lopullinen pysähdys tuli vetoketjun alareunan huolittelussa... Yhtäkkiä vain joku sisälläni suorastaan huusi: ”ei tuosta mitään tule”.
Olin suunnitellut peittäväni
kierrätysvetoketjun katkaistun alapään kolmionmuotoisella
kankaalla, mutta en vain meinannut saada kolmiota sopivalla tavalla
vetoketjun päälle. Muutaman kerran yritettyäni meni hermot. Ei
siihen sen isompaa vastoinkäymistä tarvittu. Paita jäi hyllylle lähes
vuodeksi. Mieheni odotti punaista, mansikkapaidaksi nimeämäänsä
paitaa alkuun toiveikkaana, lopulta toivonsa menettäneenä. ”Enpä
mainitse mitään mansikkapaidasta”, oli sarkastinen sivuhuomautus
hänen nähdessään minut ompelemassa jotain aivan muuta.
Lukuisat kerrat yritin lähestyä
mansikkapaitaa mielen tasolla... ”Ei se kuitenkaan onnistu”,
”sehän jäi kesken todella hankalassa paikassa”, ”jotenkin se
vetää varmasti sen kankaan ruttuun”. Pään sisäisiä
selityksiä riitti ja kankaan työntövoima ylitti maagisen rajan,
jonka seurauksena tietoinen mieleni sulki kankaan kokonaan mielestäni
useiksi kuukausiksi.
Nyt päätin kuitenkin ottaa härkää
sarvista. Ja mitä ihmettä! - Ei voi kuin ihmetellä, että mikähän
tuossa nyt oikeasti oli muka niin vaikeaa! Paita tuli hihansuuremmejä
myöden valmiiksi noin puolessa tunnissa ilman minkäänlaista
hankaluutta.
Paidan kaava: yhdistelmä miesten MIW:stä ja mieheni vanhasta paidasta
Malli: yhteistyössä suunniteltu
Materiaalit: kangas EK, vetoketju ja hihansuiden remmit vanhasta repusta
Ompelu on
mielentilalaji. Toisinaan uuteen työhön tarttuu lähes
ammattilaisen varmuudella. Sakset rouskuttavat kangasta nälkäisinä
ja itsevarmoina. Leikkuuääni kuulostaa lähes samalta kuin
ammattilaisvideoissa: tuosta noin, rennosti vain. Käsi ohjaa
kangasta varmoin ottein ja ompelukone tuntuu luotettavalta ystävältä.
Seuraava päivä, takana huonosti
nukuttu yö. Onko saksiin tullut yön aikana lisää painoa? Hatarin
ottein tartut saksiin. Katselet eteesi levittäytyvää kangasta kuin
luokkakavereita ensimmäisenä koulupäivänäsi. Ompelukoneen ääressä
kangas lipeää sormiesi välistä ja eipä aikaakaan, kun kangas
imeytyy koneen syövereihin ilman järjellistä syytä.
Tässä kohtaa on hyvä pitää tauko, ottaa vähän etäisyyttä. Mutta ehkä tauon ei kuitenkaan ihan kalenterivuotta tarvitse kestää...
Pystyitkö sinä samastumaan tähän tekstiin? Onko sinulla projekteja, jotka hautautuvat epätoivon alle lähes ikuisiksi ajoiksii? Miten saat itsesi tarttumaan uudestaan takkuavaan ompeluprojektiin?