Porvoon vanhalla asema-alueella pääsee tutustumaan sepän työhön in action. |
Muutama viikonloppu takaperin vietimme mukavan ja
aurinkoisen sunnuntaipäivän Porvoossa. Ajelimme sinne eri suunnasta kuin
aiemmin ja päädyimme sattumalta vanhalle asema-alueelle. Löytämämme alue
osoittautui paitsi visuaalisesti kiinnostavaksi, myös sisällöllisesti
inspiroivaksi: yhdessä alueen tiilirakennuksista oli toiminnassa oleva sepänpaja ja alueen toisella laidalla latomaisessa rakennuksessa makasiinipuoti, jonka
valikoima koostui pääosin käsitöistä.
Pysähdyin juttelemaan sepän kanssa ja ihastelin pitkän tovin
hänen mm. vanhoista lusikoista tekemiään käyttöesineitä. Alueella kiertelyn
jälkeen jäin pohtimaan paitsi seppien, ihan myös yleisesti käsityöalan
ammattilaisen arkea ja niitä lukuisia tunteja, jotka vierähtävät tuotteita
tehdessä, puhumattakaan kaikesta muusta käsityöläisen arkeen liittyvästä
työstä.
On aina inspiroivaa tutustua ihmisiin, jotka tekevät
työkseen sitä, mitä rakastavat. Rakkaudella on kuitenkin hintansa.
Käsityöläisten kohdalla se merkitsee yleensä lukuisia työtunteja, joille on
haastavaa saada rahallista vastinetta. Tämä on aihe, josta minun on pitänyt
kirjoittaa jo pitkään ja tässä se nyt sitten viimein on: kannanottoni
käsityöharrastamisen luisumisesta ammattilaisten tontille.
Jutussa käytetyt kuvat eivät liity suoraan tähän aiheeseen.