MANSIKKAPAITA JA KOOTUT SELITYKSET, MIKSI SE LÄHES JÄI VALMISTUMATTA

Parhaimmillaan ompelu on vimmainen Flow-tila: työn alla oleva kangas vetää puoleensa kuin magneetti. Jokainen, pienikin vapaahetki täyttyy ompelusta. Jos ompelukoneellani olisi lauluääni, se kuulostaisi seireeniltä. Huumaava laulu kaikuu korviini viekoittelevina sävelinä yli Pasta Bolognesen porinan ja ”äiti, tuu pyyhkimään” -huutojen...

Pahimmillaan ompelu on kuin tukan harjaaminen vastakarvaan, kynsien ääni vasten liitutaulun pintaa tai amatöörin kävely pitkin trapetsia: yksi askel, pudotus, kaksi askelta, pudotus, asfaltti-ihottumaa, ylös ja lopulta pudotus takapuoli edellä maahan. - Nyt riitti! Vielä hetki sitten magneetin lailla puoleensa vetäneen kankaan napojen suunta on vaihtunut: imuvoima on muuttunut tympesävytteiseksi työntövoimaksi.

Kuulostaako tutulta? Toisinaan kankaan työntövoima on niin vahva, että koko ompelus päätyy lopulta kaapin perukoille: mahdollisimman kauas, katseen kantosäteen ulottumattomiin. Näin kävi tämän postauksen paidalle. Siitä on nyt melko tarkkaan vuosi aikaa, kun kävimme mieheni kanssa hakemassa hänelle Eurokankaasta paitakankaita. Piti ommella oikein useampikin. Muutaman T-paidan ommeltuani ryhdyin ompelemaan tätä paitaa. Visio oli selvä, mutta heti alkumetreiltä tuntui siltä kuin joku olisi uittanut kangasta hunajassa. Jotenkin tahmeaa. Ei vain suju. Lopullinen pysähdys tuli vetoketjun alareunan huolittelussa... Yhtäkkiä vain joku sisälläni suorastaan huusi: ”ei tuosta mitään tule”.

Olin suunnitellut peittäväni kierrätysvetoketjun katkaistun alapään kolmionmuotoisella kankaalla, mutta en vain meinannut saada kolmiota sopivalla tavalla vetoketjun päälle. Muutaman kerran yritettyäni meni hermot. Ei siihen sen isompaa vastoinkäymistä tarvittu. Paita jäi hyllylle lähes vuodeksi. Mieheni odotti punaista, mansikkapaidaksi nimeämäänsä paitaa alkuun toiveikkaana, lopulta toivonsa menettäneenä. ”Enpä mainitse mitään mansikkapaidasta”, oli sarkastinen sivuhuomautus hänen nähdessään minut ompelemassa jotain aivan muuta.

Lukuisat kerrat yritin lähestyä mansikkapaitaa mielen tasolla... ”Ei se kuitenkaan onnistu”, ”sehän jäi kesken todella hankalassa paikassa”, ”jotenkin se vetää varmasti sen kankaan ruttuun”. Pään sisäisiä selityksiä riitti ja kankaan työntövoima ylitti maagisen rajan, jonka seurauksena tietoinen mieleni sulki kankaan kokonaan mielestäni useiksi kuukausiksi.

Nyt päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista. Ja mitä ihmettä! - Ei voi kuin ihmetellä, että mikähän tuossa nyt oikeasti oli muka niin vaikeaa! Paita tuli hihansuuremmejä myöden valmiiksi noin puolessa tunnissa ilman minkäänlaista hankaluutta.

Paidan kaava: yhdistelmä miesten MIW:stä ja mieheni vanhasta paidasta

Malli: yhteistyössä suunniteltu

Materiaalit: kangas EK, vetoketju ja hihansuiden remmit vanhasta repusta

Ompelu on mielentilalaji. Toisinaan uuteen työhön tarttuu lähes ammattilaisen varmuudella. Sakset rouskuttavat kangasta nälkäisinä ja itsevarmoina. Leikkuuääni kuulostaa lähes samalta kuin ammattilaisvideoissa: tuosta noin, rennosti vain. Käsi ohjaa kangasta varmoin ottein ja ompelukone tuntuu luotettavalta ystävältä.

Seuraava päivä, takana huonosti nukuttu yö. Onko saksiin tullut yön aikana lisää painoa? Hatarin ottein tartut saksiin. Katselet eteesi levittäytyvää kangasta kuin luokkakavereita ensimmäisenä koulupäivänäsi. Ompelukoneen ääressä kangas lipeää sormiesi välistä ja eipä aikaakaan, kun kangas imeytyy koneen syövereihin ilman järjellistä syytä. 

Tässä kohtaa on hyvä pitää tauko, ottaa vähän etäisyyttä. Mutta ehkä tauon ei kuitenkaan ihan kalenterivuotta tarvitse kestää...

Pystyitkö sinä samastumaan tähän tekstiin? Onko sinulla projekteja, jotka hautautuvat epätoivon alle lähes ikuisiksi ajoiksii? Miten saat itsesi tarttumaan uudestaan takkuavaan ompeluprojektiin?

P.S. Joko osallistuit Kototekon arvontaan? Vielä ehdit! Arvontaan voit osallistua tämän päivityksen lopussa.

2

Project Gothic Way: vaatteita ja salamanvalonvälkettä

Kotiamme asuttaa kahden ja noin yhden 1/3 lapsen (=asuu vain osan ajasta meillä) sekä koiran lisäksi kaksi aikuisikäistä luovan alan ammattilaista ja harrastajaa. Koska kotimme on melko pieni, vaatii kaikenlainen luova puuhastelukin kekseliäisyyttä, jotta sitä ylipäätään mahtuu harrastamaan. Viime viikolla kotimme muuntui hetkellisesti "kuvausstudioksi" mieheni halutessa ottaa testikuvat maskin kera seuraavan päivän virallisia bändikuvauksiaan varten. Niinpä sitten roudasimme väliaikaisesti keittiön pöydän olohuoneeseen ja olohuoneesta puolestaan hivenen lisävalaistusta keittiön puolelle. Esikouluikäinen poikamme toimi innokkaana assarina osallistuen kamojen roudaukseen ja toimien myös valomiehenä. - Tätä jälkimmäistä äärimmäisen konkreettisella tavalla eli seisten tuolilla ja pitäen kiinni keittiön kattolampusta, joka olisi muutoin roikkunut keskellä valokuvaa. Tämän samaisen kuvaussession aikana otimme kuvat myös edelliseen, kangasholistin tunnustuksia -postaukseeni.

 
Kuvauksia varten

ompelin miehelleni oheisen T-paidan. Asun ala-osan olin ommellut jo aiemmin keikkaa varten. Tämä paita taisikin olla ensimmäinen esiintymisvaate, jonka ompelin ilman nurinoita ja ilman hirmuista stressiä. Syykin tosin on selvä. Tämä nyt vain oli huomattavan paljon helmpompi ja nopeampi tehdä kuin aiemmat. Paita on malliltaan muuten ihan perus-T-Paita, mutta etuosa on ommeltu jämäkämmän yleisilmeen aikaansaamiseksi kaksinkertaisesta kankaasta. Lisäksi etuosan kaula-aukko on jätetty mieheni toiveesta mahdollisimman suoraksi.

 

Paidan koritelu eli musta risti on osoitus siitä, että juuri mitään ei kannata heittää pois. Risti on nimittäin ommeltu aikaa sitten hankkimieni ulkoiluhousujen henkseleistä. - Älkää kysykö, miksi niissä oli sellaiset. En ymmärrä. Siksi napsinkin ne heti pois, mutta onneksi ymmärsin olla heittämättä roskiin. Toimivat ihan äärettömän hyvin juuri tässä tarkoituksessa ja soljesta tuli kuin itsesään tyylikäs yksityiskohta.

Ai niin, paidan kangas. Se on semmoista jumppavaatelycraa. - Melko paksua ja hirmuisen mukavan tuntuista materiaalia. Eurokankaasta hankittua. Kaavan pohjana käytin Linnelin MIW-kaavaa, jota kyllä modasin aika reippaasti, jotta sain istumaan oikealla tavalla.

Pöö. Who's afraid of the bogie man! ;)

1

Behind the Scenes...

On ompeluprojekteja, jotka sujuvat alusta loppuun saakka yhtä kevyesti ja mutkattomasti kuin hengittäminen. - Tämä projekti ei todellakaan kuulunut siihen kastiin.

Mieheni bändin ensimmäinen keikka oli lähestymässä. "Joo, kyllä minä voin ommella sulle sen esiintymisasun, vaikka vauva olisikin jo syntynyt" - Siinäpä ne, pahaa enteilleet sanat...

 Alle kuukauden ikäinen vauva, jolla ei todellakaan ollut vielä minkäänsortin rytmiä veressään: ei uni-, syöttö-, saatikka goottihenkistä rytmiä. Ja siihen päälle lisätään parantumaton tapani aloittaa kaikki projektit viimetipassa. Ja katastrofin viimeisteli roppakaupalla epävarmuutta aiheuttanut kaavattomuus. - Ottobressa ja Käsityökerho-lehdessä kun harvemmin julkaistaan goottihenkisen bändin esiintymisasujen kaavoja. - Tai ehkä minulta on vain jäänyt ostamatta juuri se kyseinen numero...

Tämä ompelijatar ei todellakaan ollut mikään herttainen kodinhengetär tämän projektin aikana... Vannoimme moneen kertaan molemmat, sekä mieheni että minä, että tämä saa olla viimeinen yhteinen vaateprojekti. No, tuskinpa on, mutta siltä silloin kyllä tuntui. Valmista kuitenkin lopulta tuli: jopa keikkaa edeltäneenä iltana. Ja kuinka se sitten onnistui? - Väittäisinpä, että jossain vaiheessa täysin epätoivoiselta tuntuneen projektin pelastajana toimi mielikuvitukseni.

Juuri, kun olo oli kaikkein epävarmin ja tunsin, että tästä ei todellakaan tule ikinä valmista tai ainakaan kelvollista, päätinkin kuvitella itseni maailmanluokan huippudesigneriksi. Yhtäkkiä en enää ollutkaan ajan ja vauvan syöttöhetkien kanssa kilpajuoksulla ollut perheenäiti, vaan Project Runnawayn supercool suunnittelija. - Tottunein ottein saksin kankaita, silittelin saumoja auki ja jopa tapa, jolla ohjasin kangasta ompelukoneen paininjalan alla, oli yhtäkkiä varma ja vakaa. Kiirehän minulla siinäkin tilanteessa oli, sillä pian yksi ohjelman tuomareista tulisi alustavalle tarkastuskierrokselle. Kotvanen sen jälkeen mallini astelisi luomukseni yllään Heidi Klumin ja koko juryn tuomaroitavaksi... Bling! Makuuhuoneesta kuuluu
 vauvan vaativa itku. Herään todellisuuteen... Mutta todellisuudessakin asu on tullut valmiiksi! Ou jee.

Ohessa muutama otos asun yläosasta, jonka suunnittelin pääosin itse. Alaosa oli melko samantyyppinen kuin edellisessä esiintymisasussa. - Tämä tosin materiaaliltaan ja tyyliltään enemmän Japanihenkinen. Ihan täysin tyytyväisiä emme kyllä kumpikaan olleet lopputuloksen istuvuuteen, mutta eipä tuosta nyt ihan huonokaan tullut.

Mitä tästä opimme? - Mikäli ommel ei kulje, muista Heidi Klum! :)

Ja jos haluat kurkata tätä asua in action, ni täältä pesee!

0

Esiintymisasuja goottihenkeen

 

 Mieheni bändin videokuvaukset lähestyivät, mutta laulaja eli puolisoni oli vailla esiintymisasua. Mieheni visioiden pohjalta syntyi ensin asu alla olevaan videoon ja sitten tähän ylempään eli Albioniin. Alla oleva asu oli vielä melko yksinkertainen toteuttaa, mutta Albionin asussa olikin hivenen haastetta. Minkäänlaisia valmiita kaavoja kun ei ollut ja en ollut pitkään aikaan ommellut muuta kuin lastenvaatteita. Kankaiden leikkaamisessakin oli oma haasteensa, koska olin tuolloin jo melko isosti raskaana. Lopputulokseen oli kuitenkin vaatteen käyttäjäkin melkolailla tyytyväinen.

Bändi: Neuzaum

 

0